Tämä kysymys on varmaan noussut jokaiselle esille jossain elämän vaiheessa. Kuka minä olen, mikä on kaiken tarkoitus, miksi synnyin? Mielestäni itsetuntemuksen voi jakaa kolmeen osaan, jotka eroavat toisistaan olennaisesti. Kuulemme usein sanottavan ”minä olen viime aikoina tutkiskellut itseäni paljon”. Elämässä tapahtuvat muutokset synnyttävät meissä tarpeen pohtia keitä olemme ja miten olemme eläneet tässä maailmassa. Entä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, onko kaikki loppu, kun keho häviää?

Itsensä tunteminen käsitetään yleensä oman persoonan tuntemisena. Luonteen piirteet, opitut ja perityt tavat ja käsitykset. Se mitä ollaan opittu elämän varrella, josta kokonaisuudesta olemme muodostaneet ”minun elämän”, jolla on historiansa.

Sitten on itsetutkiskelu, jota voidaan pitää oman eletyn tai elämättä jääneen elämän arviointina. Mitä tuli tehtyä tai mitä jäi tekemättä. Olenko saavuttanut ne tavoitteet ja ihanteet, joita halusin ja josta unelmoin. Millaiseksi kasvoin? Entä millaiset ovat minun ihmissuhteet, perhe- ja työelämä? Olenko tyytyväinen vai tyytymätön itseeni?

Itsetutkimus eroaa muista henkisistä menetelmistä siinä, että kaikissa muissa menetelmissä ylläpidetään subjekti ja objekti suhdetta. Itsetutkimuksessa on vain subjekti, ”minä”, jonka alkuperää tai lähdettä perätään. Vaikka mistään muusta asiasta meillä ei olisi varmuutta, kukaan ei voi kiistää omaa olemassaoloa. Mutta kuka on olemassa, mistä tämä ”minä” tunne kumpuaa? Huomion kiinnittäminen tähän on itsetutkimuksen perusta. Kun kaivaudumme yhä syvemmälle emme löydä mitään ”minää”, mutta oleminen-tietoisuus-autuus kirkastuu todelliseksi itseksemme.